Elämme mustavalkoisuuden media-aikaa, koska on helppoa laatia vetäviä klikkiotsikoita kärjistäen asiat näyttämään niin tai näin. Sekä-että on hankalaa, koska pitää ajatella systeemisesti, ottaa huomioon laajempi perspektiivi ja useita tulokulmia.
Filosofia tuli lukioihin pakolliseksi oppiaineeksi reipas 10 vuotta takaperin. Tavoitteena oli erityisesti rikastuttaa nuorison ajattelun taitoja. Pakollinen filosofia on hiukan paradoksaalista. Filosofian ytimessä elää ajattelun vapaus, liikkuva ajatus, ihmettely ja tutkiminen, asioista selvää ottaminen, perusteiden selvittäminen ja perusteleminen.
Olen viime aikoina ahkerasti ihmetellyt sitä, miten vallattomasti yleistyy koulutuksen suunnanmäärittäjänä käsite digiloikka. Mitä sillä tarkoitetaan? Yleissilmäyksellä näyttäisi olevan Troijan hevonen, jolla yritetään puskea kaikenlaista sähköistä ja digitaalista oppimisen arkeen. Puhujat tarkoittavat sillä kymmeniä tai ehkä satoja eri asioita. Niin hehkuttajat kuin vastustajat.
Annan kaksi perusesimerkkiä opiskelusta, jossa mustavalkoinen digiloikka-höpötys saa minulta kyytiä: lukeminen ja kirjoittaminen.
Kirjoittaminen: Käsin paperille kirjoittaminen on aivojen ja motoriikan kannalta tärkeä taito. Muistiinpanojen tekemiseen käsinkirjoittaminen on usein toimiva menetelmä. Työelämässä saan huvittuneita nauruja siitä, että käytän paperikalenteria. Koska jaettu sähköinen kalenteri on yhteisten aikojen synkronointiin verraton, pidän sitäkin ajan tasalla, mutta muistini toimii moitteetta yhteen käsinkirjoittamisen ja paperikalenterin viikkonäkymien kanssa. Käsinkirjoittamisella on äärimmäisen hyvät puolensa. Mutta se on myös hidasta ja hankalaa. Pitkiä tekstejä ja asia-artikkeleita tai viestejä ihmisille kirjoitan mieluiten koneella tai mobiililaitteella. Puhumalla kirjoittaminen on mainio uusi kirjoittamisen muoto, jota käytän tilanteissa, joissa joko pitää litteroida käsinkirjoitettuja tekstejä tai lähettää tekstiviesti liikkeellä ollessa. Kirjoittaminen elää. Emme enää hakkaa savitauluille emmekä taiteile vasikannahalle. Lisää aiheesta verrattomassa Future Tensen jaksossa:
Does handwriting have a future (Suomikin mainittu, eikä ihan oikein ymmärrettynä, mutta ei kannata pysähtyä siihen vaan kuunnella koko ohjelma).
Lukeminen: Paperiset kirjat ovat mainioita. Niitä voi lukea sähköttömissä olosuhteissa, ne ovat kauniita, niihin voi tehdä merkintöjä, niistä näkee, missä oma lukeminen on menossa, niitä voi vaihtaa, lainata, kierrättää tai pitää näytillä. Lukeminen on laajempi asia kuin paperikirjojen lukeminen. Ja kirja on laajempi asia kuin paperikirja. En mene näihin kumpaankaan nyt syvemmin. Vaan haluan kertoa, että lukemisen imuun päästyä ei ole lukijalle juuri mitään väliä, mikä on kirjan formaatti. Olen kirjojen rakastaja ja himolukija. Kun vertaan 500-sivuisen kiehtovan romaanin lukukokemusta paperikirjana ja e-kirjana, niin e-kirjan keveys on ainut asia, jota vertailusta voi sanoa. Ainut e-aineistojen lukemisen miinus on se, ettei pitkiä tekstejä ole mitään järkeä lukea tietokoneen näytöltä. Sitä vastoin minä ikänäköikäinen mummo olen lukenut esimerkiksi Juhani Ahoa ja Eino Leinoa kännykältä hurmioituneena ja hurahtanut heihin ihan toisella lailla kuin kouluaikana.
Enoni (s. 1937) ei lue enää mitään muuta kuin digikirjoja ja hän, jos kuka on lukemisen grand old gentleman. Kovin kapeasti on e-kirjojen lukemista käsitelty artikkeleissa, joita olen nähnyt. Vankkoja mielipiteitä ovat esittäneet myös henkilöt, jotka eivät ole itse lukeneet e-kirjoja. Esimerkiksi ensi viikolla tentin Turun Avoimeen yliopistoon kurssin aloitustentin, jonka kaikki artikkelit luen tablet-laitteelta. Säädän näytön sopivaksi, illan tullen poistan yhdellä napauksella sinisen valon. Enkä tässä nyt mene syvemmin siihen, miten digitaalinen lainaaminen, muistiinpanot, sanakirjat ja yhteisöllinen lukeminen ovat e-kirjan kanssa hipauksen päässä. Sen vaan sanon, että on autuaan helppoa hakea tarvittava tieto e-kirjasta verrattuna saman asian hakemiseen paperikirjoista (ensin pitää muistaa, mikä kirja, sitten pitää löytää se kirja ja sitten pitää vielä löytää, missä kohdassa sitä kirjaa ja kuten eilen, en löytänyt paperikirjasta puolessa tunnissa, löysin e-kirjasta 10 sekunnissa). Mutta että siis paperikirjat ovat ihania!
Hesari repäisi ihan hyvän lööpin juuri aiheesta: "
Koulujen sähköiset materiaalit saavat kovaa kritiikkiä – Kallion lukion abiturientit haluavat kynän ja paperin takaisin". Kyllä joo, kynällä on hyvä kirjoittaa paperille, mutta niin on myös erilaisilla sähköisillä apulaisilla. Istumista ja ruudulle tuijottamista tulee liikaa? No hei, kirjoittaminen sujuu kävellen ja sanellen. Samalla kognitiivisesti voi palata sulkakynän aikaan (viite edellä linkittämään australialaisohjelmaan). Ja jos ruudulta lukeminen aiheuttaa migreeniä eikä ole mahdollisuuksia käyttää silmä- ja hartialihasystävällisiä lukulaitteita tai mobiililaitteita, niin
kuuntelemalla lukeminen on upea mahdollisuus. Samalla voi lenkkeillä raikkaassa ulkoilmassa. PDF-kirjat ovat mainettaan parempia, koska niitä voi kuunnella eikä robottilukija ole mitenkään tylsä, suomalainen Sanna lukee kauniilla äänellä.
Jatko-opinnoissa ja työelämässä on monilla aloilla kyettävä kirjoittamaan ja lukemaan monin tavoin. Muutenkin kuin kynällä ja paperilta. On helppoa valittaa ja löytää negatiivista kaikesta. Vanha on hyvää ja vanhaa hyvää ei sovi hukata. Mutta on myös paljon uusia mahdollisuuksia, joista on ihmiselle suurta iloa. Kuten esimerkiksi itse olen kovin iloinen siitä, miten digitaalisesti voi piirtää ja maalata ilman vettä ja tärpättiä.
Siis: Väline sinänsä on keino. Ihmisillä on taipumiksia erilaisiin välineisiin ja keinoihin, mutta ihmiset voivat myös oppia vanhojen tuttujen lisäksi uusia välineitä ja keinoja. Väline ei ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, miten tavoitteita saavutetaan ja oppimisen osalta, miten asioita ja taitoja opitaan.
