Lapsi pesuvedessä – digitaalisuus ja oppiminen

Tunteet kuumina käydään nyt monella rintamalla keskustelua teknologian hyödyntämisestä opetuksessa ja opiskelussa. Ensimmäinen sähköinen ylioppilaskoe on ohi. Uusien opetussuunnitelmien ensimmäiset ikäluokat ovat sisällä. Kunnissa viedään ensimmäisen ja toiseen asteen opetusta digiloikkaan.

Teknologia on astunut toden teolla häiritsemään opetusta, sen suunnittelua ja toteutusta sekä opiskelua ja sen ohjaamista.

Teknologian hyödyntäminen on ristiriitaista. Yhtäältä siitä on suurta apua, mutta toisaalta se vaatii monenlaista vaivaa: on hankittava teknologiaa, on opittava käyttämään sitä ja on osattava myös ratkoa sen aiheuttamia ongelmia.

Opiskelen viikonloppuisin Turun Avoimessa yliopistossa. Aloitin juuri elämäni ensimmäisen lääketieteen kurssin. Aiheena on traumapsykologia. Vaikka olen viikon töistä uupunut, on kuin hyppäisin virkistävään kylpyyn. Minun ei tarvitse matkustaa kotisohvaa kauemmas. Kaikki opiskeluun tarvittava tulee luokseni. Jopa kurssin ohjaaja huomasi verkkoympäristöstä eilen, että en ollut vielä aloittanut alkutentin artikkeleiden lukemista. Voi, miten ilahdutti hänen huolenpitonsa. Vilkkaan työpäivän keskellä tullut aloitusohje oli jäänyt lukematta. Kurssi alkaa verkkotentillä, jonka tarkoitus on ottaa keskeiset käsitteet haltuun ja myös todentaa, että ne ovat riittävän hyvin ymmärretty. Verkkotentin teen verkossa. Se on auki viikon ajan ja se kestää 3 tuntia. Saan uusia tentin, jos en pääse läpi. Kurssilla käydään verkkoluennoilla, paneelikeskustelussa ja kirjoitetaan verkkoon oppimispäiväkirjaa, johon vaaditaan akateeminen ote. Osallistujia on yhtä aikaa satoja ympäri maata. Tarjolla maan parasta osaamista aiheesta.

Osaan käyttää omaan opiskeluuni kaikkia tarjolla olevia digitaalisia mahdollisuuksia. Jotta olen päässyt tähän pisteeseen, olen joutunut käymään vuosikausien omaehtoisen opiskelun polun. Kesällä vinttiä siivotessani huokailin sitä vaivan määrää, mikä näkyi varastoistani. Pinot lehtiä, kirjoja, muistiinpanoja, vanhojen laitteiden manuaaleja. En päässyt koulussa oppimaan mitään näistä taidoista. Tietoteknologia tuli syksyllä 1981 Virolahden lukioon, kun me poistuimme sieltä saman vuoden keväänä.

Muistan edelleen todella hyvin sen, miltä tuntui olla kaikkea muuta kuin teknologianäppärä nörtti. En kerta kaikkiaan osannut yhdistää ensimmäistä tietokonettani Internetiin (siihen aikaan kirjoitettiin vielä isolla kirjaimella), ja maanviljelijöiden kurssilla saamani sähköposti täyttyi täyttymistään, koska en osannut lukea sitä. Lukuisia kursseja, yritystä ja erehdystä. Ja mihin olen päätynyt: nyt palkkatyöni sekä opiskeluni ovat kokonaan verkossa.

Vaikka koululainen ja lukiolainen vanhempineen, opettajista ja rehtoreista puhumattakaan, joutuvat näkemään vaivaa digitaalisten oppimisen ulottuvuuksien kanssa, on tärkeää muistaa, että ellei sitä vaivaa nähdä nyt, se nähdään joka tapauksessa jossakin kohdassa elämän varrella. Aivan varmasti monet nykyiset teknologialla rikastetut oppimisen järjestelmät toimivat huonosti ja niitä pitää parantaa. Moni asia ottaa pattiin. Mutta mikä karhunpalvelus nuorisollemme, jos ei kouluaika avaa teknologiaa oppimisen, kansalaistoiminnan, viestinnän ja verkostoitumisen, itseilmaisun ja luovan tuottamisen sekä työn tekemisen mahdollistajana!

Koitetaan lyödä viisaat päät yhteen ja parantaa järjestelmiä sen sijaan että lyödään ja hutkitaan toinen toisiamme kilpaa. Tietenkin Paratiisissa pärjää ilman netti ja digityksiä. Tässä nykymaailmassa noita viheliäisiä välineitä kuitenkin tarvitaan vähän kaikkeen.